Simone Veil
Tämä artikkeli käsittelee ranskalaista poliitikkoa. Artikkeli ranskalaisesta filosofista, katso Simone Weil.
| Simone Veil | |
|---|---|
 | |
| Euroopan parlamentin puhemies | |
| 1979–1982 | |
| Edeltäjä | Emilio Colombo |
| Seuraaja | Piet Dankert |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 13. heinäkuuta 1927 Nizza |
| Kuollut | 30. kesäkuuta 2017 (89 vuotta) Pariisi |
| Puoliso | Antoine Veil |
| Tiedot | |
| Puolue | Union pour la démocratie française |
 Nimikirjoitus | |
| [ Muokkaa Wikidatassa ]  | |
| Infobox OK | |
Simone Veil (o.s. Jacob) (13. heinäkuuta 1927 Nizza, Ranska – 30. kesäkuuta 2017 Pariisi, Ranska)[1] oli ranskalainen poliitikko, joka selvisi holokaustista Auschwitzista. Hänen mukaansa on nimetty Loi Veil -laki, jolla Ranskassa sallittiin abortti. Tämän lain hän sai aikaan vuonna 1975 toimiessaan terveysministerinä. Hän oli myös ensimmäinen nainen, joka on toiminut Euroopan parlamentin puheenjohtajana (1979–1982). Veil oli Ranskan akatemian jäsen.
Elämäkerta
Nuoruus
Simone Jacob syntyi Nizzassa vuonna 1927. Hän oli nuorin arkkitehti André Jacobin ja tämän vaimon Yvonne Steinmetzin neljästä lapsesta.[2] Perhe ei ollut erityisen uskonnollinen, mutta juutalaisiin kohdistuneet toimet osuivat myös heihin. André Jacobia kiellettiin ensin harjoittamasta arkkitehdin ammattiansa.[3]
Saksalaiset pidättivät 30. maaliskuuta 1944 Simonen, vanhimman siskoksen Madeleinen ja heidän äitinsä. Simone oli edellisenä päivänä suorittanut lukion loppukokeensa. Heidät vietiin ensin Auschwitz-Birkenauhun ja sieltä Bergen-Belseniin. Sisarukset vapautettiin 15. huhtikuuta 1945, mutta heidän äitinsä oli kuollut pilkkukuumeeseen. Denise-sisko oli puolestaan liittynyt sodan aikana Ranskan vastarintaliikkeeseen. Hän oli jäänyt kiinni ja oli ollut vankina Ravensbrückin keskitysleirillä. Hän selvisi hengissä peittelemällä juutalaista identiteettiänsä. Simonen isän ja Jean-veljen kohtalosta ei ole jäänyt merkintöjä.[2]
Opiskelu ja ura asianajajana
Vapautumisensa jälkeen Veil kirjoittautui sekä Sorbonnen oikeustieteelliseen tiedekuntaan että Pariisin yliopiston yhteiskuntatieteelliseen laitokseen (Institut d'études politiques de l’Université de Paris), jossa hän tapasi tulevan puolisonsa Antoine Veilin. He avioituivat 26. lokakuuta 1946. Pariskunnalla on kolme poikaa. Antoine Veilistä tuli myöhemmin valtiovarainministeriön korkea virkamies.
Kun Simone Veil valmistui, hänellä oli oikeustieteen kandidaatin ja IEP:n tutkintotodistukset, ja hän ryhtyi hoitamaan asianajajan tehtäviä, kuten oli aiemmin suunnitellut. Tätä uraa hän jatkoi vuoteen 1974.
Poliittinen ura
Kun Valéry Giscard d’Estaing oli valittu Ranskan presidentiksi, Veil nimitettiin Jacques Chiracin johtaman hallituksen terveysministeriksi. Tätä tehtävää hän hoiti myös Raymond Barren pääministerikaudella heinäkuuhun 1979 saakka.[4] Veil oli toinen nainen ministerinä Ranskassa. Ensimmäinen oli ollut terveysministerinä 1947–1948 toiminut Germaine Poinso-Chapuis.[2]
Veil tuli ministerinä tunnetuksi saatuaan parlamentin hyväksynnän raskauden keskeyttämisen mahdollistavalle laille. Laki astui voimaan 17. tammikuuta 1975. Hän oli ehdottanut lakia marraskuussa 1974. Asiaa käsiteltiin kolmen päivän ajan, ja Veil joutui lain vastustajien kohteeksi.[3] Eräs kriitikko kysyi Veililtä, haluaako tämä lähettää lapset uuneihin.[2] Aborttilain jälkeen Veil keskittyi muihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Hän oli muun muassa vastuussa lääketieteen opintojen uudistamisesta ja kampanjoi tupakointia vastaan.[3]
Kesä-heinäkuussa 1979 Veil siirtyi Valéry Giscard d’Estaingin pyynnöstä hallituksesta johtamaan Union pour la démocratie française (UDF) -puolueen listaa, kun Euroopan parlamentti valittiin ensimmäisen kerran yleisillä vaaleilla.[4] Veil valittiin parlamenttiin, missä hänet puolestaan valittiin sen puhemieheksi. Hän oli puhemiehenä 1979–1983. Europarlamentaarikkina hän toimi vuoteen 1993.[2] Yhdessä Jacques Chiracin kanssa Veil oli tarjonnut vuonna 1984 kansalle yhtyneen opposition vaihtoehdon Euroopan parlamentin vaalissa, ja heidän yhteislistansa sai 7. kesäkuuta 1984 kaikkiaan 43 prosentin kannatuksen.
Ranskan politiikkaan Veil palasi vuonna 1993, kun hänet valittiin Edouard Balladurin hallituksen terveys-, sosiaali- ja kaupunkiasioiden ministeriksi. Veil ajoi ministerinä muun muassa taloudellista tukea naisille, jotka halusivat jäädä töistä huolehtimaan lapsiaan.[3] Veil toimi ministerinä vuoteen 1995.[2]
Veil johti vuosina 1997–1997 Haut Conseil à l’intégration -virastoa, joka keskittyi maahanmuuttajien kotouttamiseen. Sieltä hän siirtyi vuonna 1998 perustuslakineuvostoon, missä hän toimi yhdeksän vuoden ajan. Veil johti vuosina 2000–2007 holokaustin muistoa ylläpitävää Fondation pour la mémoire de la Shoah -järjestöä ja vuosina 2003–2009 hän oli Trust Fund for Victims -säätiön puheenjohtaja.[2] Ranskan akatemiaan Veil valittiin vuonna 2008.[3]
Veil joutui viimeisinä vuosinaan jättäytymään heikkenevän terveytensä takia aktiivisesta roolista politiikassa.[3] Hän kuoli Pariisissa kesäkuussa 2017.[2] Hänen hautapaikkansa siirrettiin heinäkuussa 2018 Panthéoniin.[5]
Tehtävät
Hallitustehtävät
- 7. toukokuuta 1974 – 29. maaliskuuta 1977: terveysministeri.
- 29. maaliskuuta 1977 – 3. huhtikuuta 1978: terveys- ja sosiaaliministeri.
- 3. huhtikuuta 1978 – 4. heinäkuuta 1979: terveys- ja perheministeri.
- 31. maaliskuuta 1993 – 16. toukokuuta 1995: valtioministeri; sosiaali-, terveys- ja kaupunkiasioiden ministeri.
Muut valtiolliset tehtävät
- 1998–2007 Ranskan perustuslakineuvoston jäsen.
Edustustehtävät
Simone Veil oli Euroopan parlamentin jäsen (MPE) vuosina 1979–1984, ja tästä ajasta hän toimi parlamentin puhemiehenä toisen puoli kautta kestävä jakson.
Palkinnot ja tunnustukset
Kunnialegioona (Ranska, 2012)[6]
Portugalin ansioritarikunta (Portugali, 1987)[7]
Henrik Purjehtijan ritarikunta (Portugali, 1993)[7]
- Heinrich Heine -palkinto 2010[8]
Teokset
- L’Adoption, données médicales, psychologiques et sociales''. , 1969.
- Les hommes aussi s’en souviennent. Discours du 26 novembre 1974 suivi d’un entretien avec Annick Cojean, Simone Veil et Annick Cojean. Stock, 2004.
- L’Adoption, données médicales, psychologiques et sociales''. , 1969. ISBN 2-234-05720-5.
Lähteet
- Michel Sarazin: Une femme Simone Veil. Robert Laffont, 1996. ISBN 2-277-24140-7. (ranskaksi)
Viitteet
- ↑ Simone Veil: a woman of many firsts News. 30.6.2017. Euroopan parlamentti. Viitattu 30.6.2017. (englanniksi) (useilla kielillä, ei fi)
- ↑ a b c d e f g h Chan, Sewell: Simone Veil, Ex-Minister Who Wrote France’s Abortion Law, Dies at 89 NYTimes.com. 30.6.2017. The New York Times Company. Viitattu 1.3.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f Johnson, Douglas: Simone Veil obituary The Guardian. 30.6.2017. Guardian News & Media Limited. Viitattu 1.3.2020. (englanniksi)
- ↑ a b Muutosten vuosisata, s. 275. WSOY, 1995.
- ↑ Chrisafis, Angelique: Thousands attend Simone Veil's burial in Paris Panthéon The Guardian. 1.7.2018. Guardian News & Media Limited. Viitattu 1.3.2020. (englanniksi)
- ↑ Simone Veil faite grand'croix de la Légion d'honneur Le Parisien. 10.9.2012. Viitattu 2.2.2024. (ranskaksi)
- ↑ a b ENTIDADES ESTRANGEIRAS AGRACIADAS COM ORDENS PORTUGUESAS Página Oficial das Ordens Honoríficas Portuguesas. 2024. Viitattu 2.2.2024. (portugaliksi)
- ↑ Heinrich Heine -palkinto ranskalaiselle Simone Veilille. Yle Uutiset 27.2.2010.
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Simone Veil Wikimedia Commonsissa
- Perustuslakineuvoston virallinen biografia (ranskaksi)
- Simone Veil -sitaatteja (ranskaksi)
- Simone Veil senaatissa puolustamassa lakiesitystään (Télé INAn arkisto) (ranskaksi)
- Simone Veilin muistokirjoitus Helsingin Sanomissa
 | Edeltäjä: Pierre Messmer | Ranskan akatemian jäsen Tuoli 13 2010– | Seuraaja: – |
| ||||||||||||||||||||||
Kaarle Suuren palkinnon saajat
| ||||||||||||||||||||||||||
