Inkerin Väliaikainen Hoitokunta
Inkerin Väliaikainen hoitokunta tai Länsi-Inkerin väliaikainen hoitokunta oli Pohjois-Inkerin hoitokunnan ohella toinen Inkerin asiaa ajanut toimielin Inkeriläisten kansannousun ja Heimosotien yhteydessä.
Perustaminen
Hoitokunta perustettiin Helsingissä tammikuussa 1919. Sen johtajaksi valittiin yliopettaja, Pietari Toikka. Hoitokunnan alkuperäisenä tavoitteena oli saada lupa toimia Suomessa ja koota joukkoja tavoitteena Inkerinmaan vapauttaminen bolševikeilta.[1]
Inkerin pataljoona
- Pääartikkeli: Inkerin Pataljoona
Inkerin väliaikainen hoitokunta ja Viron valtio tekivät maaliskuussa 1919 sopimuksen perustaa inkeriläisistä vapaaehtoisista joukko-osasto, jota käytettäisiin Länsi-Inkerissä osana Viron armeijaa. Suomi salli asekuntoisten inkeriläisten kauttakulun Viroon, missä joukko perustettiin. Pataljoona muodostettiin 241 miehen vahvuisena Tallinnassa keväällä 1919. Yksikön oli määrä osallistua virolaisten ja Venäjän valkoisen armeijan Pihkovaa ja Pietaria kohti suuntaavaan hyökkäykseen.[2] Komentajana toimineen inkeriläisen Aleksanteri Tynnin kaaduttua nimitti Inkerin hoitokunta Suomesta käsin hänen seuraajakseen Venäjän armeijan alikapteeni Aarne Uimosen.[3]
Hoitokuntien väliset erimielisyydet
Hoitokuntien sijainnista johtuen myös niiden tavoitteet Inkerin tulevaisuuden suhteen olivat eriäviä. Alueelliset erot johtivat myös erimielisyyksiin hoitokuntien välillä. Pohjois-Inkerin hoitokunta pyrki liittämään Inkerin Suomeen Inkerin hoitokunnan ollessa maltillisempi. Se ei uskonut Venäjän koskaan luopuvan Inkeristä ja tästä johtuen se tähtäsi Inkerin itsenäiseen hallintoon osana Venäjää.[4]
Erimielisyyksistä huolimatta hoitokunnat sopivat maisteri Kaapre Tynnin valtuuttamisesta edustamaan Inkeriä Tarton rauhanneuvotteluissa vuonna 1920.[4]
Katso myös
- Pohjois-Inkerin hoitokunta
- Inkeriläisten kansannousu
- Inkerin Pataljoona
- Pohjois-Inkerin rykmentti
Lähteet
- ↑ Pohjois-Inkerin Tasavalta - Inkeri Klubi ry – Клуб Ингрия inkeri-klubi.radioviola.net. Arkistoitu 26.10.2020. Viitattu 21.10.2020.
- ↑ Jussi Niinistö: Heimosotien historia 1918–1922, s. 186–191. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2016.
- ↑ Roselius, Aapo & Silvennoinen, Oula: Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921, s. 245. Tammi, 2019. ISBN 978-951-31-7549-8.
- ↑ a b Inkerin lippu | Inkerikeskus Ry inkerikeskus.fi. Viitattu 21.10.2020.
| ||||||||||||||||||||||||||||||
