Babylonian uskonto

Osa artikkelisarjaa
Mesopotamia
Chaldean king.
  • Eufrat – Tigris
  • Assyriologia
Imperiumit ja kaupungit
Kulttuuri
  • n
  • k
  • m

Babylonian uskonto on muinaisessa Mesopotamiassa pääasiassa babylonialaisten piirissä vaikuttanut uskonto. Useiden tutkijoiden mielestä uskontoa pitäisi kutsua nimellä Assyro-Babylonialainen uskonto, sillä uskontoa harjoittivat myös assyrialaiset miltei identtisesti. Uskonto sisälsi sekä sumerilaisia että seemiläisiä piirteitä.[1]

Historia

Babylonialaisten valloittaessa Sumerin, omaksui babylonialainen eliitti sumerin kielen ja sumerien uskonnon, joka kehittyi myöhemmin omaksi sumerilaisia piirteitä sisältäneeksi uskonnoksi. Muun muassa sumeri säilytti asemansa uskonnollisena kielenä ja osaa sumerilaisista jumalista palvottiin edelleen, tosin akkadilaisilla nimillä. 1300-luvulla eaa. akkadin kieli syrjäytti sumerin uskonnollisena kielenä samoihin aikoihin kuin akkadinkielinen babylonialainen kirjallisuus kanonisoitiin.[2]

Babylonialainen uskonto levisi myös Assyriaan, jossa se sai omia erityispiirteitään, kuten joidenkin länsiseemiläisten uskomusten omaksuminen ja Assurin ottaminen pääjumalaksi.[3] Assyriassa uskonto kehittyi polyteismista vähitellen henoteismiksi. Uskontoa harjoitettiin 200-luvulle saakka, jolloin Mesopotamia kristillistyi.lähde?

Jumalia

Assurbanipalin kirjastosta on löydetty mainintoja 2 500 jumalasta, ja tutkijat tuntevat yhteensä yli 3 000 babylonialaista jumalaa.[4]

  • Anu, ylin jumala
  • Antu, Anun puoliso
  • Ištar, myöhempi sumereilta omaksuttu Antun korvannut jumalatar
  • Marduk, Babylonian kansallisjumala
  • Assur, Assyrian kansallisjumala
  • Enlil
  • Ninlil
  • Ea
  • Ninki
  • Sin, Kuun jumala
  • Ningal
  • Šamaš, Auringon jumala
  • Aia
  • Adad
 

Mytologia

Kultti

Lähteet

  • Helmer Ringgren: ”Babylonisk och assyrisk religion”, Forntida religioner i Mellanöstern. Malmö: Svenska Bokförlaget/Bonniers, 1967. ISBN 91-86668-18-8. (ruotsiksi)

Viitteet

  1. Ringgren, s. 61
  2. Ringgren, s. 60–61
  3. Ringgren, s. 61–62
  4. Ringgren, s. 64