Aleksandr Poležajev

Aleksandr Ivanovitš Poležajev (ven. Алекса́ндр Ива́нович Полежа́ев); (30. elokuuta [J: 11. syyskuuta] 1804 Struiski Ruzajevkan kartano, Insarin piiri, Penzan kuvernementti,^[1] Venäjän keisarikunta – 16. tammikuuta [J: 28. tammikuuta] 1838 Moskova^[1], Venäjän keisarikunta), oli venäläinen kirjailija.^[2][3][1]

Suku ja koulutus

Aleksandr Poležajev syntyi varakkaan maanomistajan L. N. Struiskin (k. 1825) ja maaorja Agrafena Ivanovan (k. 1810) aviottomana poikana. Syntymävuotta ja syntymäpaikkaa on myöhemmin muutettu niin, että hän olisi syntynyt vuonna 1805 Pokriškinossa Ivan Ivanovitš Poležajevin perheeseen. Hänen isoisänsä oli amatöörirunoilija, kustantaja ja bibliofiili Nikolai Jeremejevitš Struiski (1749–1796). Saatuaan vapautensa pojan syntymän jälkeen Aleksandrin äiti Agrafena Ivanova meni naimisiin saranskilaisen kauppiaan Ivan Ivanovitš Poležajevin kanssa. Vuonna 1808 tulevalle runoilijalle sukunimensä antanut isäpuoli katosi ja hänen äitinsä kuoli vuonna 1810 Pokriškinossa. Viisi vuotta isäpuolensa perheessä Saranskissa asunut poika palasi velipuolensa Konstantinin kanssa biologisen isänsä tilalle kotiopettajan koulutettavaksi. Vuonna 1816 isä lähetti 12-vuotiaan Aleksandrin Moskovan yliopistossa sijaitsevaan aatelispoikien sisäoppilaitokseen, josta Poležajev siirtyi vuonna 1820 keisarilliseen Moskovan yliopiston sanataiteen osaston vapaaopiskelijaksi.Ů^[1]

Yliopistossa Poležajev syöksyi päätä pahkaa kahteen asiaan: vakavaan kirjallisuuden opiskeluun ja holtittomaan opiskelijaelämään sekä hauskoihin juhliin ystävien kanssa. Poležajevin ensimmäiset epäonnistuneet runolliset kokeilut ovat tältä ajalta. Vuonna 1825 Poležajevin ensimmäinen julkaistu runo ’Epäjohdonmukaisuus’ (ven. Непостоянство) julkaistiin kirjallisuuslehti ”Vestnik Jevropissa” (ven. Вестник Европ, 'Eurooppalainen sanansaattaja'). Samana vuonna julkaistiin Poležajevin käännös ”Ihminen. Byronille (Lamartinesta)” Mihail Pogodinin kirjallisessa vuosikirjassa ”Urania” (ven. Урания).^[1]

Yksityiselämä

Heinäkuussa 1834 Aleksandr Poležajev vietti everstiluutnantti Ivan Petrovitš Bibikovin myöntämää lyhyttä lomaa Bibikovin suvun maatilalla lähellä Moskovaa. Täällä hän rakastui Bibikovin 16-vuotiaaseen tyttäreen Jekaterinaan (1817–1900), joka maalasi akvarellityönä luultavasti tunnetuimman muotokuvan runoilijasta. Poležajev kirjoitti useita runoja, jotka syntyivät rakkaudesta Jekaterina Bibikovaan. Vuonna 1889 Jekaterina Bibikova Rajevskaja julkaisi salanimellä muistelmansa 'Vanha nainen arolta' (ven. Старушка из степи), joka sisältää tärkeitä muistoja runoilijasta.^[4][5]

Kirjallinen ura

Vuonna 1826 Aleksandr Poležajev hyväksyttiin Moskovan yliopiston venäläisen kirjallisuuden ystävien seuran jäseneksi. Yliopiston viranomaisten pyynnöstä Poležajev kirjoitti vuonna 1826 oodin: ”Aleksanteri I:n hyväntekeväisyyden muistoksi Moskovan keisarilliselle yliopistolle”, ja valmistujaistilaisuudessa hän luki runonsa ’Nero’ (ven. Гений). Poležajevin satiirinen runo ”Iman-Kozel” (ven. Иман-Козел) juontaa juurensa moskovalaisesta papista tuolloin liikkuneista huhuista.^[1]

Aleksandr Poležajevin kohtalossa heijastuu ilmaisuvapauden rajallisuus. Hän oli nuori kirjallisuutta ja kääntämistä harrastava upseeri, joka vuoteen 1826 mennessä sai valmiiksi ”Saška”-nimisen ilkikurisen runoelman. Se oli parodiaa Aleksandr Puškinin ”Jevgeni Onegin” ensimmäisistä luvuista. Tietoisen julkaisukelvotonta tekstiä kopioitiin käsin ja levitettiin maanalaisena kirjallisuutena. Ilmapiiri oli edelleen dekabristikapinan jälkeen kireä, kun käsikirjoitus päätyi Nikolai I:n luettavaksi, ja hän passitti mielestään huonoa makua osoittaneen ja poliittisesti arveluttavan tekijän Kaukasiaan.^[1]

Aleksandr Poležajev tunnetaan parhaiten satiirisesta runostaan ”​​Saška”, joka johti vuonna 1826 hänen alentamiseensa Nikolai I:n erityisasetuksella palvelemaan Venäjän armeijassa Kaukasuksella. NIkolai I oli katsonut runon uskaliaaksi teoksi ja dekabristikapinan jatkoksi. Poliisi pidätti Poležajevin, hänet tuotiin keisarin luo ja hänet pakotettiin lausumaan runo ääneen keisarin läsnä ollessa, jonka jälkeen keisari sanoi: ”Annan sinulle mahdollisuuden tehdä parannus asepalveluksen avulla. Oletko valmis palvelemaan sotilaana armeijassa?” Poležajevin ​​armeijapalvelusta ihailivat ne, jotka muutoin eivät olisi pitäneet hänestä.^[6]

Tuomiostaan epätoivoisena Poležajev alkoi juoda rankasti ja ”palattuaan jonkin verran humaltuneena kasarmille, ylivääpelin nuhdeltua häntä luvattoman myöhäisestä paluusta, hän vastasi tälle loukkaavasti ja painokelvottomin sanoin”. Vuonna 1828 Poležajev pidätettiin ylivääpelin loukkaamisesta. Hän vietti lähes vuoden kahleissa Moskovan Spasski-kasarmin kellarissa, jossa kirjoitti keisaria kohtaan terävästi hyökkäävän runon ’Vanki’ (ven. Арестант). Nuoren ikänsä vuoksi hän välttyi suuremmalta vastuulta ja hänet lähetettiin suoraan Kaukasiaan kahinoivia vuoristolaisia vastaan taistelevaan Moskovan jalkaväkirykmenttiin.^[2]

Poležajev jatkoi satiirien kirjoittamista kuvailemalla Venäjän keisaria ”pyöveliksi” ja ”keisarikorpraaliksi”. 1830-luvun alussa hän läheni radikaaleja. Aleksandr Hertzen muisteli häntä myöhemmin suurella lämmöllä muistelmissaan ”Menneisyyteni ja ajatukseni”.^[1] Hänen kirjailijankuvassaan on tyypillisiä byronilaisen sankarin piirteitä, varsinkin uhkarohkeutta. Häntä on väitetty Mihail Lermontovin ja lermontovilaisten sankarien esikuvaksi. Poležajev suoriutui sotilastehtävistään hyvin taisteluissa Tšetšeniassa ja Dagestanissa, ja päällystö puolsi anomuksia, joita hän kirjoitti karkotuksensa lyhentämiseksi. Hänet ylennettiin vuonna 1831 aliluutnantiksi. Nikolai I ei kuitenkaan heltynyt.^[2]

Ailahtelevana ja kapinallisena luonteena, joka oli altis juomaan rankasti, Poležajev sekaantui uusiin selkkauksiin. Kolmannen karkotuksen lieventämisanomuksensa laatimisen aikoihin vuonna 1837 hän alkoi juoda hillittömästi, karkasi ja kiinni jäätyään häntä rangaistiin ruoskimalla vitsakimpuilla niin ankarasti, että hänen selästään oli poistettava kirurgisesti oksanpalasia. Hän myös menetti aliluutnantin arvonsa. Sitä seuranneiden kuukausien aikana Aleksandr Poležajevin terveys heikkeni, hän sairastui tuberkuloosiin ja hän menehtyi kahdeksan karkotusvuoden jälkeen 33-vuotiaana Lefortovon sotilassairaalassa tammikuussa 1838.^[1] Monet pitivät hänen rangaistustaan kohtuuttomana.^[2]

Perintö

Aleksandr Poležajev määrättiin haudattavaksi upseerin univormussa, ja 27. joulukuuta 1837 oli allekirjoitettu keisarillinen käsky Poležajevin ylentämisestä takaisin aliluutnantiksi. Hänet haudattiin Semjonovskin hautausmaalle, hauta ei ole säilynyt.^[1]

”Poležajevin kohtalo oli erikoinen, sanoisin, että esi-neuvostoliittolainen. Tšaarin armeijasta tuli hänen GULAGinsa”, kirjoitti vuonna 2004 runoilija ja venäläinen runohistorioitsija Jevgeni Jevtušenko.^[7]

Lähteet

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset FAST ISNI VIAF WorldCat Kansalliset Norja Ranska BnF data Saksa Israel Yhdysvallat Latvia Tšekki Alankomaat Puola Taiteenala MusicBrainz Henkilöt Trove Muut Europeana IdRef